MAA KALLIS ISIEN

Koko yläkoulun ajan mä en voinut ajatella mitään muuta kuin Suomesta lähtemistä. Suomi tuntui aina liian pieneltä ja huonolta ja kylmältä ja pimeältä ja hiljaiselta, paikalta joka ei vaan ollut koti. Vielä lukion ykkösvuoden opotunneillakin kieltäydyin suomalaisten jatko-opintopaikkojen tutkimisesta, koska olin ihan varma, että lähden Suomesta enkä ikinä tule takaisin. Olin ihan varma, että joku toinen maa on parempi. Olin ihan varma, että en oikeasti edes ole suomalainen.

Kuinka väärässä sitä ihminen voikaan olla?

Joskus pitää matkustaa kauas nähdäkseen lähelle. Mun piti lähteä 1872 kilometrin päähän tajutakseni, että kuinka suomalainen loppujen lopuksi olenkaan. Kuinka paljon mä rakastan sitä hiljaisuutta ja kylmyyttä ja pimeyttä. Kuinka tärkeää mulle onkaan olla paikassa, jota voin kutsua kodiksi. Perhe,  isovanhemmat, kaverit, Helsinki, koulu, kaikki nää ja muut. Niin helposti ihminen ottaa niin tärkeitä asioita itsestäänselvyyksinä. Melkein hävettää, kuinka mä en osannut arvostaa näitä asioita.

Kun 3 ja puoli kuukautta sitten lähdin Suomesta mietin, että nyt mä vihdoinkin pääsen eroon Suomesta. Ei mennyt yhtä kuukauttakaan kun mä olisin voinut antaa mitä tahansa siitä, että pääsisin takaisin. Ja vaikka mä elän jännittävää ja ihanaa vuotta täällä Englannissa, mä olen silti ulkomailla. Tää on mun toinen koti, painosanalla toinen. Karjalanpiirakat kylmäsavuporolla, ruisleipä, salmiakki, suomalaiset suolakurkut ja tomaatit, suomen kieli, hyvä kahvi, Helsinki, Vantaa, lähikauppa, koti. Koti. Sitä Suomi on mulle, ja mun piti matkustaa kauas tajutakseni sen.

Hyvää synttäriä, Suomi

xx,

Sohvi