273 / 273

Sinne ne meni, 9 kuukautta, kaksisataaseitsemänkymmentäkolme päivää. Ajatukset viimeisinä päivinä on olleet tosi sekavia. Oon odottanut tätä hetkeä kuin kuuta nousevaa, mutta silti oon oudon surullinen. Haikea, outo olo. Niin kuin ei haluisikaan lähteä, mutta silti haluaa lähteä. Ehkä mun pitää vaan tottua tähän, että ikinä ei ole täysin kotona.

Tässä huoneessa ei ole enää mitään mikä tekisi siitä mun huoneen. Kaikki kaapit on tyhjät, kirjat piilossa, omat kuvat seiniltä otettu pois, kaikki omaisuus kahdessa matkalaukussa. Tosi pitkään tää maa ei tuntunut kodilta, mutta nyt koen, että tosi iso osa mun identiteetistä on englantilainen. Mä tulin tänne viime elokuussa aivan eri ihmisenä, ihan kuin niitä vanhoja suomalaisia osia olisi otettu pois ja korvattu uusilla, brittiläisillä osilla. Hassua sinällään, koska tää vuosi on ollut yhtä taistelua.

Jos joku olisi kertonut mulle ennen lähtöä, että vaihtarina oleminen on näin vaikeeta ja että mun vuodesta ei ole tulossa sellainen, kuin suunnittelin, en tiedä olisinko mä lähtenyt. En mä osannut kuvitella sitä yksinäisyyttä, kulttuurishokkia, koti-ikävää ja ahdistusta. Tästä kokemuksesta maalataan niin kaunis kuva, että ei ymmärrä, että on lähdössä 16-vuotiaana yksin maailmalle. Tää oli vaikeeta, todella vaikeeta, ja joskus tuntui että ei ole tarpeeksi hyviä puolia peittämään huonoja puolia.

Mutta mä olen onnellinen, että kukaan ei kertonut vaihtarivuoden oikeasta luonteesta. Mä oon todella onnellinen ja äärimmäisen kiitollinen, että mä sain kokea tän. Mä oon muuttunut niin paljon, mun arvot, tulevaisuuden suunnitelmat ja se mikä mulle on tärkeintä. Mä olen nähnyt maailmaa, saanut kansainvälisiä kavereita, mulla on täysin sujuva toinen kieli, ja vaikka välillä teki mieli huutaa ja itkeä, mä pidin itseni kasassa enkä luovuttanut.

Kaikki sanoo vaihtarivuodesta että it’s not a year in a life but a life in a year. Ennen mä luulin että toi tarkoittaa kokemuksia, että vuodessa saa koko elämän verran kerrottavaa. Mutta mun kohdalla se tarkoittaa sitä, että mä olen muuttunut, kasvanut, niin kuin mä olisin paljon vanhempi. Nää asiat, mitkä mä itsestäni täällä opin, ei varmaan olisi paljastunut mulle moneen vuoteen, jos en olisi lähtenyt.

Sinne ne meni, 9 kuukautta, kaksisataaseitsemänkymmentäkolme päivää. Kaiken sen itkun ja ahdistuksen, ilon ja elämyksien seasta palaa ihminen, josta mä olen todella ylpeä.

xx,
Sohvi