LÄHTEMINEN VAI PALAAMINEN?

Tiistai 16. Elokuuta, viittä minuuttia vaille neljä

Laskuri näyttää yhdeksää. Yhdeksän päivää. Google maps on auki Oxford streetille. Muistan, kuinka mä rakastuin kerta rysäyksellä Lontooseen. Oxford Street ja Regent Sreet Marble Archilta Piccadilly Circucseen oli silloin mun suosikki pätkä Lontoota. Kesäkuun 2012 jälkeen olen ajanut sen pätkän varmaan tuhat kertaa google mapsin avulla. Joskus seiskalla tein weheartitin vaan sen takia, että voisin käyttää tunti tolkulla aikaa Lontoosta unelmointiin.

Lontoo oli mun obsessio. On edelleenkin omalla tavallaan.

Siitä kaupungista tuli mulle kiintopiste.

Vasta viimepäivinä oon tajunnut, siis kunnolla tajunnut, että mä pääsen takaisin. Tää kuulostaa niin tyhmältä, ja tän kirjoittaminen tuntuu niin tyhmältä. Mä oon käyttänyt neljä vuotta unelmoimalla yhdestä kaupungista, jossa olin viisi päivää 12-vuotiaana.

Omalla tavalla pelkään myös Lontooseen palaamista. Haluanko mä, että tämä pikkutyttönä muodostunut kristallinkirkas unelma yhdestä kaupungista särkyy. Entä jos Lontoo ei olekaan yhtä ihana kuin silloin? Entä jos mä muistan väärin, eikä Lontoo alunperinkään ollut niin ihana.

Mun vaihtarivuodessa on niin paljon symboliikkaa. Ei vaan se, että mä lähden vaihtoon, vaan se, että vaihtariksi lähteminen on yksi niistä harvoista asioista, jotka on pysynyt samana koko teini-iän ja kasvamisen ajan. Vaihtarvuoden ja Lontoon ajatteleminen on pitänyt mua pystyssä silloin, kun mikään muu ei ole pitänyt. Mun lähtemisessä on niin paljon symboliikkaa. Näen tän mun lapsuuden päättymisenä, tai ehkä enemmänkin teini-iän päättymisenä. Mä olen muuttunut niin paljon, niin paljon vuodesta 2012, mutta mä olen aina halunnut takaisin Lontooseen.

Laskuri näyttää yhdeksää. Yhdeksän päivää. Paluu Lontooseen koputtaa olkapäälle. En tiedä, tajuaako kukaan muu kuin minä, kuinka paljon tuohon kaupunkiin palaaminen oikeasti mulle merkitsee.